Kriittisessä Galleriassa NELLI PENNA & LAURA UKKONEN

NELLI PENNA (s.1982) ja LAURA UKKONEN (s.1977) tuovat Kriittiseen  Galleriaan näyttelyn, joka koostuu mitä perinteisimmistä maalauksista ja piirustuksista, eli maisemista, interiööreistä ja henkilökuvista.

Penna ja Ukkonen osoittavat, että kaikkein perinteisimmilläkin keinoilla voi tehdä relevanttia nykytaidetta tärkeistä yhteiskunnallisista ja filosofisista aiheista. He keskittyvät teoksissaan tutkimaan arkea: millainen on jokapäiväinen ympäristö, jossa elämme, miltä sen keskellä tuntuu — ja miten oppia näkemään se ihmeellisenä, mutta ilman itsepetosta?

Penna ja Ukkonen ovat tutkineet tavanomaista ympäristöään ja maalanneet ja piirtäneet näkemästään oman tulkintansa. He ovat katsoneet esimerkiksi perheenjäseniään, peilikuvaansa, vanhaa virastotaloa tai kerrostalon sisäpihaa, ja sen jälkeen he ovat maalaamalla tutkineet ja kommentoineet sekä näitä näkymiä että kokemustaan niistä.

Heidän teoksensa perustuvat aistihavaintoon, mutta tavoitteena ei selvästikään ole neutraali ilmiasujen tallentaminen. Sen sijaan heidän teoksensa ovat paremminkin jonkinlaista subjektiivista realismia. 

Joku voisi puhua myös ekspressionismista. Penna ja Ukkonen eivät kuitenkaan teoksissaan keskity vain oman tunnetilansa vatvomiseen toisin kuin ekspressionismin stereotyyppisissä muodoissa usein on tapana. Pennan ja Ukkosen teokset ovat niin vahvasti arjessa kiinni ja he katsovat aiheitaan niin tarkalla silmällä ja tietoisena ympäröivästä yhteiskunnasta, että on mielekästä nähdä heidän taiteensa todellakin eräänlaisena realismina.

Mielestäni Pennan ja Ukkosen maalaukset ja piirustuksen sanovat, että ”Tämmöisessä maailmassa, tämän arjen keskellä, tämännäköisissä kehoissa me eletään… …ja tältä se tuntuu. Näkymät voivat olla latteita tai kolkkoja, mutta näetkös miten ne kuhisee elämää ja vivahteita — kuten sinäkin!”

Pennan maalaustaide on omaperäistä jatkoa mm. Vilho Lammen (1898–1936), Väinö Kamppurin (1891–1972), Väinö Kunnaksen (1896–1929) sadan vuoden takaisille suomalaismaisemille ja kaupunkinäkymille.

Toinen perinne, johon hän yhtyy, on saksalaisen uusasiallisen maalaustaiteen (Neue Sachlichkeit / New Objectivity) perinne. Uusasiallisuus oli tyyli, johon monet ekspressionistit siirtyivät, joko kokonaan tai osittain, ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana. Sodan aiheuttamat traumat ja sodanjälkeisen ajan turvattomuus ja unelmien romahtaminen saivat monet taiteilijat etsimään tukea ja turvaa arjesta ja sen kuvaamisesta, yrittäen nähdä arkiset asiat tuorein silmin ja kuin ensimmäistä kertaa: ”Tuollainen on limppu. Tuollainen on sateen kastelema kerrostalon pääty. Noin se hiiri mutustaa roskia nurkassa. Miten ihmeellistä.” 

Uusasiallisten maalareiden tapa tuijottaa arkea oli silmiinpistävän kireä — kaiketi traumojen ja illuusiottomuuden vuoksi — aivan kuin maalauksessa kuvattu maailma juuri ja juuri pysyisi kasassa ja aurinko olisi kohta menossa pysyvästi pilveen. Tämmöinen elämäntunne ei ole ainutlaatuinen, vaan toistuu usein historiallisissa tilanteissa, joissa usko jumaliin, hyvään yhteiskuntaan ja parempaan tulevaisuuteen on koetuksella tai kadonnut. Luontokadon ja muiden kolossaalisten, itse aiheuttamiemme ongelmien vuoksi elämme jälleen sellaista aikaa. Uusasiallisten maalarien ja myös Nelli Pennan taikatemppu on kuitenkin se, että he pystyvät samaan aikaan rehellisesti kuvaamaan kolkkoa maailmaa ja sitä miten vaikeaa sen keskellä on säilyttää elämänhalu — ja toisaalta näkemään pelkässä olemassaolossa, siinä että taistelu jatkuu ja välillä valo vilkkuu, juhlan aihetta ja haltioitumisen mahdollisuuden. Tsekkaa vaikkapa Franz Radziwillin (1895–1983) taide, Pennan ohella. Osa Radziwillin tuotannosta on melankolista arjen kuvausta, osassa arjen keskelle puhkeaa taivasnäky tai apokalyptinen uni.

Gustav F. Hartlaub (1884–1963) kirjoitti kuratoimastaan näyttelystä Die Neue Sachlichkeit, Deutsche Malerei seit dem Expressionismus (Mannheim Kunsthalle) vuonna 1925 näin:

”Uusi objektiivisuus on Saksassa tällä hetkellä vallitseva yleinen suuntaus, joka on kyyninen ja resignoitunut, koska toiveet ovat kariutuneet. Kyynisyys ja resignaatio ovat uuden objektiivisuuden negatiivinen puoli; sen positiivinen puoli on innostus objektiivisuuteen, halu suhtautua asioihin kiihkottomasti, sellaisina kuin ne ovat, yrittämättä löytää niistä mitään ihanteellista merkitystä.”

Hartlaubin kuvaus on tarpeettoman synkkä, hän ei kunnolla näe arjen kuvaamisen antoisuutta, sitä kiihkoa ja elämäntunteen voimistumista, joka voi arkitodellisuuden kohtaamiseen liittyä. Toisaalta hän selvästi ymmärsi uusasiallisen tyylin arvon, kun kuratoi siitä käänteentekevän ja tärkeän näyttelyn.

Aivan kuten edeltäjänsä, Penna ja Ukkonen osaavat maalaamiensa näkymien kautta väkevästi ilmaista ajan henkeä, yhteiskunnallista tilannetta ja käsitellä eksistentiaalista haasteita. He kuvaavat äärimmäisen arkisia ja usein kolkkoja näkymiä, niitä lainkaan sokeroimatta ja kaunistelematta, mutta valaen niihin samalla suurenmoista eloisuutta. 

Moni meistä on seissyt aivan erityisen tavanomaisen kerrostalon parvekkeella, maailman tavallisimmassa lähiössä, tupakalla tai jostain muusta syystä, katsonut auringonlaskun vaikutusta siihen näkymään ja ajatellut, että ”Kyllä maailma vaan on upee, ei se reilu oo, enkä mä oo mistään kotoisin, mut hienoo on olla olemassa — ja jatkaa taistelua.” Harva kuitenkaan osaa napata sitä hetkeä talteen ja tehdä jaettavaksi ja muitakin elähdyttäväksi. Penna osaa, maalauksessaan Sisäpiha (2016).

Laura Ukkonen on piirtäjänä ja maalarina hieman sukua sekä Rafael Wardille (1928–2021) että Marjatta Hanhijoelle (1948–). Hänen teoksissaan ihmiskeho on aina yhtä hauraan, mutta samalla elämää kuhisevan oloinen kuin Wardin teoksissa. Ukkosen teoksissa on myös yhtä rauhallisia koti-interiöörejä, ja niissä yhtä mietteliäitä hahmoja kuin Hanhijoella. Ja aivan kuten edeltäjänsä, myös Ukkonen piirtää tai maalaa arkiset näkymät niin täyteen viivojen ja muotojen monimuotoisuutta ja värien uhkeutta sekä vivahteita, että arkiset näkymät alkavat näyttää paratiisilta tai runsaudensarvelta. Ja silti hän ei luiskahda eskapismin puolelle, vaan arki pysyy arkena, eikä hänen teoksissaan pääse sitä pakoon.

Ukkonen poikkeaa Wardista ja Hanhijoesta ja monista muista vastaavista arjen ylistäjistä muun muassa sillä, että ihmishahmot hänen kuvissaan näyttävät aina ei ainoastaan haurailta, vaan myös hieman onnettomilta, surullisilta, stressaantuneilta tai hämmentyneiltä tai olevan jonkinlaisen ristiriitaisen tunnetilan vallassa, jossa tyytyväisyyteen ja auvoon sekoittuu niiden vastakohtia. Siinä missä Hanhijoen ja Wardin maalausten ihmiskehot ovat lähes aina rentoja kuin Buddha, Ukkosen kuvien ihmisiä riivaa huoli ja sen keholliset vaikutukset. Siksi hänen teoksensa ovat erikoinen yhdistelmä arjen ylistystä ja puutumuksen ja ahdistuksen ilmausta.

Ukkonen on itse myös kirjoittanut hienosti työskentelystään ja taidenäkemyksistään. Vuonna 2023 hän piti näyttelyn nimeltä Omissa tiloissa (olkapäiden asentoja) ja kirjoitti sen esittelytekstissä näin:

”Kotona on tarve olla katseilta suojassa, mutta sinne voi tahtomattaan jäädä yksinkin. Erityisesti naisille koti on ollut perinteisesti myös sosiaalisen elämän keskus, jota on esiteltävä muille. Olen yrittänyt tavoittaa näitä arjen ristiriitaisia tunnelmia. Tunteet näkyvät eleissä, kuten ryhdissä ja vaikkapa olkapäiden asennossa. Piirrän hetkiä, jolloin ei näennäisesti tapahdu mitään. Kuvittelen havainnoivani yksinäisyyttä, häpeää ja hämmennystä, jota kykenemättömyys odotusten mukaiseen elämään aiheuttaa.”

Penna ja Ukkonen käsittelevät teoksissaan yhteiskunnallisia ja eksistentiaalisia kysymyksiä, mutta käyttävät siihen perinteisen maalaustaiteen perinteisimpiä alalajeja: maisemamaalausta, interiöörikuvausta, asetelma- ja muotokuvamaalausta. He eivät ole nostalgikkoja, eivätkä konservatiiveja sanan missään merkityksessä, vaan he ovat taiteilijoita, jotka omalla työllään todistavat, että sanoakseen jotain hätkähdyttävää, uutta ja merkittävää, ei ole pakko luoda uutta tyylisuuntaa tai taidemuotoa. Minusta se on hienoa. Uudet ideat, aiheet ja tyylit ovat kaikissa taiteissa tärkeitä, mutta yhtä tärkeää on myös perinteen jatkaminen ja sen uudistaminen pienillä säädöillä.

Helsingissä, 14.2.2025

TEEMU MÄKI

---

KRIITTINEN GALLERIA
27.2.–13.4.2025
Avajaiset keskiviikkona 26.2.2025 klo 17–20:
Ovet auki klo 17. 
Avajaispuhe klo 18.
KRIITTINEN KLUBI klo 19–20; Penna, Ukkonen ja Teemu Mäki keskustelevat aiheesta ”Voiko maisemamaalaus olla poliittista taidetta?”